7.5.2011
1.11.2010
Mies kuoli katosta pudonneen oven alle
Varhaiskeski-ikäinen mies kuoli jäätyään oven alle Helsingissä sunnuntai-iltana.
Onnettomuus sattui iltakuuden aikaan Kirjailijantiellä. Silminnäkijöiden mukaan jalkaisin liikkeellä ollut mies lähti yllättäen ylittämään olohuoneen ja keittiön välistä kynnystä paikassa, jossa ei ollut tapahtuma-aikaan muuta liikennettä. Mies ei ehtinyt väistää katosta pudonnutta ovea vaan jäi kohtalokkaasti puristuksiin lattian ja oven väliin.
Poliisin mukaan alkoholilla ei ollut osuutta tapahtuneeseen. Tapausta käsitellään murhana, ja poliisilla on tapauksen johdosta pidätettynä puurakenteinen ovi.
Mies oli tunnettu ovivastaisista mielipiteistään, ja tapauksen taustalla saattavat olla aikaisemmat kaunat uhrin ja syytetyn välillä.
Onnettomuus sattui iltakuuden aikaan Kirjailijantiellä. Silminnäkijöiden mukaan jalkaisin liikkeellä ollut mies lähti yllättäen ylittämään olohuoneen ja keittiön välistä kynnystä paikassa, jossa ei ollut tapahtuma-aikaan muuta liikennettä. Mies ei ehtinyt väistää katosta pudonnutta ovea vaan jäi kohtalokkaasti puristuksiin lattian ja oven väliin.
Poliisin mukaan alkoholilla ei ollut osuutta tapahtuneeseen. Tapausta käsitellään murhana, ja poliisilla on tapauksen johdosta pidätettynä puurakenteinen ovi.
Mies oli tunnettu ovivastaisista mielipiteistään, ja tapauksen taustalla saattavat olla aikaisemmat kaunat uhrin ja syytetyn välillä.
12.8.2010
Vessan ovi
Tänään yritän korjata vessamme lukkoa. Se on jo pitkään aiheuttanut sydämentykytyksiä sekä meille että vieraillemme. Lukko pitää niin paljon vierailijoista, ettei se tahtoisi päästää ketään ulos. Lukon kannalta valitettavasti emme halunneet enää suvaita moista käytöstä vaan vein sen lopetettavaksi.
Ostin samalla uuden lukon. Se on suloinen ja kiiltävä. Sen rakenne on hieman erilainen kuin meitä pitkään palvelleen, joskin hieman läheisriippuvaisen, aikaisemman lukon. Merkittävin ero piilee siinä että aikaisemmassa lukossa lukkiutuminen oli toteutettu niin että lukkiutumisen aiheuttava salpa oli ovenkahvan yläpuolelle. Uudemmassa, kiiltävässä lukossa asetelma taas on niin että salpa on ovenkahvan alapuolella. Sain onneksi kuitenkin ratkaistua lukkojen erilaisuudesta syntyneen ongelmatilanteen lukon kieltä kääntämällä.
Ovenkahvaa ja lukkoa reunustavat pyöreät, kullanväriset metallilaatat eivät kuitenkaan olleet yhtä kätevästi päikseen vaihdettavissa. Niissä kun on ruuvin reiät eri kohdissa. Niinpä joudun poraamaan oveen (joihin suuntautuvaa aikaisempaa turhautumistani voit lukea täältä) lisää reikiä. Yleensä vältän reikien poraamista niiden peruuttamattoman luonteen takia, mutta tällä kertaa poraan huoletta. Aikaisemmin mainitsemani pyöreät metallilaatat nimittäin peittävät kätevästi, väärin sijoittumalla itsensä tarpeettomaksi tehneet, aikaisemmat reiät. Yritin hetken aikaa maanitella niitä siirtymään, mutta neuvotteluissamme kävi ilmi, etteivät ne olleet motivoituneita jatkamaan työtehtävissään vaan tahtoivat mieluummin siirtyä jo eläkkeelle. Sallin tämän mukisematta sillä, oven iästä päätellen, kyseiset reiät ovat tehneet jo varsin pitkän ja ansiokkaan uran reikänä.
Noudan siis poran. Valitettavasti sen akku on tyhjä. Laitan akun lataukseen ja lähden pelaamaan jalkapalloa.
Kotiin palattuani huomaan että ilta on jo ehtinyt, poraamista silmällä pitäen, liian pitkälle. Asummehan kerrostalossa. Poraaminen siirtyy siis seuraavaan aamupäivään. En meinaa saada nukutuksi, sillä odotan niin innokkaana seuraavana päivänä luvassa olevaa poraamista.
Poraaminen itsessään ei kuitenkaan osoittaudu odotukseni arvoiseksi. Se kestää vain muutaman sekunnin ennen kuin porastani hajoaa terä jo ensimmäistä ruuvia poratessani. Saan kuitenkin väännettyä ruuvin oven sisään perinteisempää metodia eli ruuvimeisseliä käyttäen.
Seuraava ruuvi on itsepäisempi. Näyttää ettei se millään uppoa kovapintaiseen oveen. Lopulta ruuvi kuitenkin uppoaa reilun sentin verran puun sisään. Euforiani on käsin kosketeltavissa. Iloni on kuitenkin ennenaikaista sillä ruuvi ei tämän jälkeen tee enää elettäkään edetäkseen syvemmälle.
Ihmettelen yllättävää vastahakoisuutta, mutta ymmärrän ruuvin tunteita muistellessani vastaavia tilanteita omassa elämässäni. Minäkään en joskus, varsinkaan lapsena, pitänyt uusiin, outoihin paikkoihin menemisestä. Koetan muistella mitkä seikat saivat minut noissa tilanteissa muuttamaan mieleni ja ottamaan askeleen kohti tuntematonta. En kuitenkaan saa mieleeni ainuttakaan rauhanomaisesti ratkennutta konfliktia. Muistan vain olleeni itsepäinen lapsi, jonka pään kääntämiseksi ei lopulta toiminut muu kuin klassinen ”nyt menet tai itket ja menet” menetelmä. Useimmiten valitsin, näin myöhemmin tarkasteltuna ehkä hieman hölmöstikin, vaihtoehdoista jälkimmäisen.
En kuitenkaan halua turvautua voimakeinoihin vaan päätän käyttää hitaampaa, mutta selkeästi rauhanomaisempaa konfliktin ratkaisumenetelmää. Se on tapa jota usein käytetään esimerkiksi pankkivankitilanteissa.
Menetelmää kutsutaan keskusteluksi. Tiedän että se on ainut tilanteeseen sopiva tapa, koska omatuntoni ei kestäisi ruuvin sydäntä raastavaa itkua.
Valitettavasti ruuvi ei, yrityksistäni huolimatta, juuri juttele. Onneksi tiedän hyvän ystäväni, kerrostalomme kellarissa asuvan, herra Wikipedian syventyneen ruuvien sielunelämään minua laajemmin. Kaappaan kainalooni paketillisen hänen lempikeksejään ja lähden tapaamaan herra Wikipediaa. Hän on ilmeisen ilahtunut vierailustani ja kertoo ruuvien olevan yksinkertaisia mekaanisia laitteita, joiden avulla kiertyvä liike muunnetaan eteneväksi liikkeeksi. Tiedoillaan mielellään briljeeraileva Wipe haluisi myös kertoa kuinka jo antiikin aikana ruuvin ideaa hyödynnettiin veden nostamisessa ja kuinka samaa metodia käytetään edelleen öljynporauksessa.
Minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole enempää aikaa jutella ruuveista, joten kiitän herra Wikipediaa tiedoista ja palaan yläkertaan. Tahdon vaikuttaa kunnon mieheltä ja saada vessan oven kuntoon ennen kun vaimoni tulee kotiin.
Sitä paitsi ruuvien käyttö öljyn porauksessa ei lainkaan yllätä minua. Olisin yllättyneempi jos porauksessa käytettäisiin jotain muuta kuin ruuveja. Onhan pora käsite, joka on olemassa ainoastaan ruuvien takia. Jos ei olisi ruuveja, niin eipä olisi poriakaan. Ainakaan niillä ei tekisi yhtään mitään. Toisaalta amerikkalainen rock-kitaristi Paul Gilbert soittaa poralla kitaraa. Asia jää häiritsemään minua joten soitan vielä herra Wikipedialle kysyäkseni tarkennusta poran käsitteeseen. Hän on tyytyväinen voidessaan vielä auttaa ja kertoo poran olevan pyörivä kone jossa terä tekee reiän kohteeseen.
Paul Gilbert ei siis soitakaan poralla. Hänhän ei tee vehkeellään reikiä muualle kuin ehkä kuulijoidensa tärykarvoihin. Kysyn herra Wikipedialta miten hän luokittelisi herra Gilbertin käyttämän koneen. Hänen mielestään sitä pitäisi kutsua tuulettimeksi sillä tuuletin on, hänen mukaansa, moottorin pyörittämä potkuri, joka panee ilman tai muun aineen, kuten kitaransoitossa käytettävät, muovista valmistetut, plektrat, liikkeelle.
Mietin pitäisikö minun lähettää Paulille sähköpostia ja pyytää häntä jatkossa viittaamaan lauluunsa Electric Fan (tuuletin) Songina, Electric Drill (pora) Songin sijaan. Uskon että hän arvostaisi yhteydenottoani. Se oli samalla hieno tapa tutustua tuohon varsin erikoiseen mieheen. Hän sitä paitsi asuu tällä hetkellä Japanissa, enkä taida henkilökohtaisesti tuntea yhtäkään Japanissa asuvaa kitaristia. Se on mielestäni aivan riittävän hyvä syy tutustua Pauliin.
Kiitän herra Wikipediaa saamistani tiedoista ja lisään sähköpostin lähettämisen to do listalleni. Tämän jälkeen palaan jatkamaan taistelua arkkiviholliseni, vessan oven, kanssa.
Herra Wikipedian konsultointi ei kuitenkaan juuri auttanut minua varsinaisen ongelmani kanssa. Se on hyvin valitettavaa, mutta tyypillistä. Hän tietää kieltämättä mahdottoman paljon kaikesta mahdollisesta, mutta ei useimmiten osaa käytännössä juurikaan auttaa.
Olen kuitenkin oppinut että ruuvi olisi saatava kiertyvään liikkeeseen. Hetken ähellettyäni tulen siihen tulokseen että ongelmieni perimmäinen syy on yksinkertaisesti se, etteivät reikä ja ruuvi pidä toisistaan. En halua syyttää kumpaakaan osapuolta projektin epäonnistumisesta, joten valitsen pussistani uuden ruuvin ja alan tehdä sen avulla uutta reikää. Tällä kertaa kaikki eteneekin toiveideni mukaisesti.
Lopulta saan oven kahvan ja lukon kiinni oveen. Tunnen itseni voittajaksi. Kokeilen innokkaana oven toimivuutta, mutta valitettavasti se ei edelleenkään toimi sen paremmin kuin mitä se oli toiminut entisenkään lukon kanssa.
Vika ei siis ollut lukossa.
Murhe valtaa mieleni kun tajuan aikaisemman lukkomme joutuneen syyttä lopetettavaksi. Päätän pitää tauon ja lähteä kirjastoon.
Ostin samalla uuden lukon. Se on suloinen ja kiiltävä. Sen rakenne on hieman erilainen kuin meitä pitkään palvelleen, joskin hieman läheisriippuvaisen, aikaisemman lukon. Merkittävin ero piilee siinä että aikaisemmassa lukossa lukkiutuminen oli toteutettu niin että lukkiutumisen aiheuttava salpa oli ovenkahvan yläpuolelle. Uudemmassa, kiiltävässä lukossa asetelma taas on niin että salpa on ovenkahvan alapuolella. Sain onneksi kuitenkin ratkaistua lukkojen erilaisuudesta syntyneen ongelmatilanteen lukon kieltä kääntämällä.
Ovenkahvaa ja lukkoa reunustavat pyöreät, kullanväriset metallilaatat eivät kuitenkaan olleet yhtä kätevästi päikseen vaihdettavissa. Niissä kun on ruuvin reiät eri kohdissa. Niinpä joudun poraamaan oveen (joihin suuntautuvaa aikaisempaa turhautumistani voit lukea täältä) lisää reikiä. Yleensä vältän reikien poraamista niiden peruuttamattoman luonteen takia, mutta tällä kertaa poraan huoletta. Aikaisemmin mainitsemani pyöreät metallilaatat nimittäin peittävät kätevästi, väärin sijoittumalla itsensä tarpeettomaksi tehneet, aikaisemmat reiät. Yritin hetken aikaa maanitella niitä siirtymään, mutta neuvotteluissamme kävi ilmi, etteivät ne olleet motivoituneita jatkamaan työtehtävissään vaan tahtoivat mieluummin siirtyä jo eläkkeelle. Sallin tämän mukisematta sillä, oven iästä päätellen, kyseiset reiät ovat tehneet jo varsin pitkän ja ansiokkaan uran reikänä.
Noudan siis poran. Valitettavasti sen akku on tyhjä. Laitan akun lataukseen ja lähden pelaamaan jalkapalloa.
Kotiin palattuani huomaan että ilta on jo ehtinyt, poraamista silmällä pitäen, liian pitkälle. Asummehan kerrostalossa. Poraaminen siirtyy siis seuraavaan aamupäivään. En meinaa saada nukutuksi, sillä odotan niin innokkaana seuraavana päivänä luvassa olevaa poraamista.
Poraaminen itsessään ei kuitenkaan osoittaudu odotukseni arvoiseksi. Se kestää vain muutaman sekunnin ennen kuin porastani hajoaa terä jo ensimmäistä ruuvia poratessani. Saan kuitenkin väännettyä ruuvin oven sisään perinteisempää metodia eli ruuvimeisseliä käyttäen.
Seuraava ruuvi on itsepäisempi. Näyttää ettei se millään uppoa kovapintaiseen oveen. Lopulta ruuvi kuitenkin uppoaa reilun sentin verran puun sisään. Euforiani on käsin kosketeltavissa. Iloni on kuitenkin ennenaikaista sillä ruuvi ei tämän jälkeen tee enää elettäkään edetäkseen syvemmälle.
Ihmettelen yllättävää vastahakoisuutta, mutta ymmärrän ruuvin tunteita muistellessani vastaavia tilanteita omassa elämässäni. Minäkään en joskus, varsinkaan lapsena, pitänyt uusiin, outoihin paikkoihin menemisestä. Koetan muistella mitkä seikat saivat minut noissa tilanteissa muuttamaan mieleni ja ottamaan askeleen kohti tuntematonta. En kuitenkaan saa mieleeni ainuttakaan rauhanomaisesti ratkennutta konfliktia. Muistan vain olleeni itsepäinen lapsi, jonka pään kääntämiseksi ei lopulta toiminut muu kuin klassinen ”nyt menet tai itket ja menet” menetelmä. Useimmiten valitsin, näin myöhemmin tarkasteltuna ehkä hieman hölmöstikin, vaihtoehdoista jälkimmäisen.
En kuitenkaan halua turvautua voimakeinoihin vaan päätän käyttää hitaampaa, mutta selkeästi rauhanomaisempaa konfliktin ratkaisumenetelmää. Se on tapa jota usein käytetään esimerkiksi pankkivankitilanteissa.
Menetelmää kutsutaan keskusteluksi. Tiedän että se on ainut tilanteeseen sopiva tapa, koska omatuntoni ei kestäisi ruuvin sydäntä raastavaa itkua.
Valitettavasti ruuvi ei, yrityksistäni huolimatta, juuri juttele. Onneksi tiedän hyvän ystäväni, kerrostalomme kellarissa asuvan, herra Wikipedian syventyneen ruuvien sielunelämään minua laajemmin. Kaappaan kainalooni paketillisen hänen lempikeksejään ja lähden tapaamaan herra Wikipediaa. Hän on ilmeisen ilahtunut vierailustani ja kertoo ruuvien olevan yksinkertaisia mekaanisia laitteita, joiden avulla kiertyvä liike muunnetaan eteneväksi liikkeeksi. Tiedoillaan mielellään briljeeraileva Wipe haluisi myös kertoa kuinka jo antiikin aikana ruuvin ideaa hyödynnettiin veden nostamisessa ja kuinka samaa metodia käytetään edelleen öljynporauksessa.
Minulla ei kuitenkaan tällä kertaa ole enempää aikaa jutella ruuveista, joten kiitän herra Wikipediaa tiedoista ja palaan yläkertaan. Tahdon vaikuttaa kunnon mieheltä ja saada vessan oven kuntoon ennen kun vaimoni tulee kotiin.
Sitä paitsi ruuvien käyttö öljyn porauksessa ei lainkaan yllätä minua. Olisin yllättyneempi jos porauksessa käytettäisiin jotain muuta kuin ruuveja. Onhan pora käsite, joka on olemassa ainoastaan ruuvien takia. Jos ei olisi ruuveja, niin eipä olisi poriakaan. Ainakaan niillä ei tekisi yhtään mitään. Toisaalta amerikkalainen rock-kitaristi Paul Gilbert soittaa poralla kitaraa. Asia jää häiritsemään minua joten soitan vielä herra Wikipedialle kysyäkseni tarkennusta poran käsitteeseen. Hän on tyytyväinen voidessaan vielä auttaa ja kertoo poran olevan pyörivä kone jossa terä tekee reiän kohteeseen.
Paul Gilbert ei siis soitakaan poralla. Hänhän ei tee vehkeellään reikiä muualle kuin ehkä kuulijoidensa tärykarvoihin. Kysyn herra Wikipedialta miten hän luokittelisi herra Gilbertin käyttämän koneen. Hänen mielestään sitä pitäisi kutsua tuulettimeksi sillä tuuletin on, hänen mukaansa, moottorin pyörittämä potkuri, joka panee ilman tai muun aineen, kuten kitaransoitossa käytettävät, muovista valmistetut, plektrat, liikkeelle.
Mietin pitäisikö minun lähettää Paulille sähköpostia ja pyytää häntä jatkossa viittaamaan lauluunsa Electric Fan (tuuletin) Songina, Electric Drill (pora) Songin sijaan. Uskon että hän arvostaisi yhteydenottoani. Se oli samalla hieno tapa tutustua tuohon varsin erikoiseen mieheen. Hän sitä paitsi asuu tällä hetkellä Japanissa, enkä taida henkilökohtaisesti tuntea yhtäkään Japanissa asuvaa kitaristia. Se on mielestäni aivan riittävän hyvä syy tutustua Pauliin.
Kiitän herra Wikipediaa saamistani tiedoista ja lisään sähköpostin lähettämisen to do listalleni. Tämän jälkeen palaan jatkamaan taistelua arkkiviholliseni, vessan oven, kanssa.
Herra Wikipedian konsultointi ei kuitenkaan juuri auttanut minua varsinaisen ongelmani kanssa. Se on hyvin valitettavaa, mutta tyypillistä. Hän tietää kieltämättä mahdottoman paljon kaikesta mahdollisesta, mutta ei useimmiten osaa käytännössä juurikaan auttaa.
Olen kuitenkin oppinut että ruuvi olisi saatava kiertyvään liikkeeseen. Hetken ähellettyäni tulen siihen tulokseen että ongelmieni perimmäinen syy on yksinkertaisesti se, etteivät reikä ja ruuvi pidä toisistaan. En halua syyttää kumpaakaan osapuolta projektin epäonnistumisesta, joten valitsen pussistani uuden ruuvin ja alan tehdä sen avulla uutta reikää. Tällä kertaa kaikki eteneekin toiveideni mukaisesti.
Lopulta saan oven kahvan ja lukon kiinni oveen. Tunnen itseni voittajaksi. Kokeilen innokkaana oven toimivuutta, mutta valitettavasti se ei edelleenkään toimi sen paremmin kuin mitä se oli toiminut entisenkään lukon kanssa.
Vika ei siis ollut lukossa.
Murhe valtaa mieleni kun tajuan aikaisemman lukkomme joutuneen syyttä lopetettavaksi. Päätän pitää tauon ja lähteä kirjastoon.
10.8.2010
Visio paremmasta ovesta
Kotonamme, etenkin yllättäen, vieraileva saattaa ihmetellä miksi kotimme on joskus niin kaoottisessa tilassa. Seuraavaksi kerron millaiset tekijät ovat kyseisen ajoittaisen kaaoksen kumuloitumisen takana.
Tyypillisesti herään aamulla ja olen edellisenä iltana päättänyt että tänään viimein aloittaisin siivoamisen. Aloitan projektin istahtamalla sohvalle miettimään mistä aloittaisin. Hetken pohdittuani tulen siihen tulokseen että asuntomme siistiksi saaminen käytettävissä olevia säilytysratkaisuja hyväksikäyttämällä on mahdotonta. Tavarat ovat pitkin lattioita ja pöytiä siksi, ettei niille ole olemassa järkeviä paikkoja. Pohdin olisiko järkevämpää hankkia lisää säilytystilaa kaappien muodossa vai mieluummin hankkiutua eroon osasta tavaroita jolloin säilytystilan tarve vähenisi.
Samalla harmittelen aikaisemmin hankkimiamme huonekaluja sekä sitä miten esimerkiksi jo omistamamme kaapit eivät ole tarpeeksi korkeita. Olisi pitänyt samantien ostaa kaapit jotka ulottuvat kattoon asti. Kaappien yläpuolella oleva tila kun ei luo asuntoomme minkäänlaista lisäarvoa. Sen voisi huoletta täyttää korkeammalla kaapilla huoneen estetiikkaa vaarantamatta. Tämä saattaisi jopa tehdä seinistä graafisesti ehjempiä kokonaisuuksia. Yleisestikin seinät ovat visuaalisena elementtinä yliarvostettuja. Ymmärrän että niiden tarkoitus on reunustaa huonekaluja ja muita sisustuselementtejä, mutta mieluummin kuitenkin peittäisin ne säilytystilalla tai kirjahyllyillä.
Toisaalta tavaroiden säästäminen ja isompien huonekalujen hankkiminen johtaisivat ennen pitkää isomman asunnon ostamiseen. Joutuisin sen takia tekemään enemmän töitä, enkä niin välitä pitkistä työpäivistä.
On siis turhaa hankkia uusia huonekaluja. On mieluummin pohdittava mistä hankkiutuisin eroon ja miten nykyiset huonekalut kannattaisi asetella jotta kokonaisuus olisi harmonisempi. Tässä vaiheessa takerrun yleensä johonkin erikoiseen ideaan joka vie kaiken huomioni.
Tällä kertaa se on ovet.
Katson pahalla silmällä ovia ja mietin, miksei evoluutio ole vaikuttanut niihin lainkaan. Alan miettiä oven perimmäisestä tarkoitusta ja päättelen että kodin sisäiset ovet on keksitty tarjoamaan näkö- ja äänieristystä huoneiden välillä.
Tässä valossa on ymmärrettävää että ovet on tehty puusta. Onhan puu hyvä äänen ja näkyvyyden eristäjä. Toisaalta se on myös hyvin raskas materiaali. Sen takia ovi soveltuu ainoastaan horisontaaliseen liikkeeseen, minkä näen niiden suurimmaksi heikkoudeksi. Ovet kun vievät auki ollessaan koko niiden kulkurataan vaadittavan tilan. Se on enemmän kun monet kaapit. Kaikkein turhauttavinta on, ettei tälle kulkuradalle voi sijoittaa mitään. Tämä on nykyiset neliöhinnat huomioon ottaen melkoista haaskausta, sillä 90 senttiä leveän oven viemä puoliympyrän muotoinen pinta-ala on n. 1.3 neliömetriä. Tämä tekee Helsingin 6000 euron neliöhinnoilla noin 7800 euroa hukattuna pinta-alana. Melkoinen hinta useimmiten ainoastaan tiellä olevasta puumötikästä.
Olisi paljon kätevämpää jos ovet avautuisivat ylöspäin.
Ovien yläpuolella kun on useimmiten vapaita, tyhjänpanttina odottelevia, neliöitä. Miksei rullaverhoissa käytettyä ideaa ole sovellettu oviin? Ovet ja verhothan ovat läheisiä sukulaisia. Verhot tosin ovat erikoistuneet näköesteenä toimimiseen, mutta silti ideaa voisi mielestäni varsin hyvin soveltaa myös oviin.
Puu ei materiaalina sovellu edes rullaverhoihin. Se kun ei juuri taivu. Yksi vaihtoehto olisi soveltaa, tosin käänteisesti, laskusillan ideaa eli nostaa ovi poikkisuorasti kattoa kohden. Uljaudestaan huolimatta en koe ideaa kovin käytännölliseksi. Oven kattoon kampeaminen kun vaatisi melkoista kamppailua painovoiman kanssa, enkä koskaan tuntisi oloani turvalliseksi kulkiessani moisen rakennelman alitse. Voin helposti kuvitella iltapäivälehtien herkuttelevat otsikot miehestä joka kuoli (tai vähintään halvaantui) jäätyään katosta pudonneen oven alle.
Puu ei siis enää täytä oven materiaalille asettamaani vaatimustasoa. Sille on käynyt kuten monille ihmisille joiden kompetenssi ei ole enää vastannut modernin työelämän vaatimustasoa. Ilmoitan reiluna miehenä kotonamme parveileville puuoville että heidän kannattaa ruveta miettimään muita hommia, sillä olen aloittanut kehitystyön heidän työpanoksensa korvaavan edistyneemmän teknologian parissa.
Etsimäni materiaalin tulisi siis olla taipuisaa, jotta sen voisi keriä rullalle. Tämän lisäksi sen pitäisi olla mahdollisimman kitkatonta, jottei ovien rullaaminen aiheuttaisi liikaa melua. Sen pitäisi olla myös edullista sekä mahdollisimman kevyttä. Tarkoitukseeni soveltuvan materiaalin pitäisi siis täyttää vähintään seuraavat kohdat:
- Ääntä eristävä
- näkyvyyttä rajoittava
- Kestävä
- Taipuisa
- Kevyt
- Edullinen
Päätän lähestyä ideani kanssa insinöörejä tai keksintösäätiötä. En nimittäin tunne juurikaan eri materiaaleja enkä niiden käyttäytymistä. En myöskään osaa kylmiltäni luoda mekaniikkaa johon oven rullautuminen perustuisi. Tarvitsen apuvoimia, koska visioni paremmasta ovesta perustuu puhtaasti käyttäjän kokemuksen. Siis siihen kuinka kävelisin oven luokse ja painaisin valonkatkaisijamaista nappia oven pielessä jolloin ovi rullautuisi, mahdollisimman nopeasti ja äänettömästi, ylös tai alas käyttäjän toiveiden mukaisesti.
Ovi voisi toimia amerikkalaisten autotallin ovien tapaan myös kaukosäätimellä tai numerokoodilla. Yksi varteenotettava vaihtoehto olisi myös ostoskeskuksista tuttu lähestyttäessä avautuva ovi. Lähestymiskameraa hyväksikäyttävistä ovista tulikin mieleen että ovihan saattaisi avautua yhtä hyvin myös sivuille. Se voisi myös olla, useimpien automaattiovien tapaan, jakautunut kahteen osaan jotka kohtaisivat keskellä.
Uudemmissa VR:n junissa taitaa olla samanlaisella systeemillä aukeavat ovet. Ainakin kaukojunissa. Niitä suunnitellessa on varmaan mietitty myös äänen eristystä. Pitääkin ottaa selvää paljonko sellaiset ovet maksavat. Toivottavaa olisi, ettei moisten asennuttaminen olisi tolkuttoman kallista. Tätä puoltaisi se että VR on valtion omistama ja näin ollen lähtökohtaisesti säästäväisyyteen pyrkivä yritys. Voisikin olla hyvä bisnes ruveta myymään moisia ovia yhteiskuntamme varakkaimmille edustajille.
Muutaman tunnin asiaa pohdittuani huomaan että siivoaminen on jälleen jäänyt. Ainoat tälle päivälle suunnittelemani tehtävät: siivoaminen ja lukon ostaminen ovat, vaimoni useista muistutuksista huolimatta, jääneet tekemättä. Uuden lukon ostaminen tuntuisi minusta kuitenkin väärältä, koska en enää arvosta puuovia. En haluaisi tukea noin vanhentunutta konseptia. Oveen lukkoa varten kaiverrettu reikä näyttää sitä paitsi erittäin vulgaarilta.
Tällainen on siis tyypillinen päivä Jarkkona. Tämä selittänee miksi näytän useimmiten niin vaikealta kun joku kysyy mitä olen puuhaillut viime aikoina. Tänäänkään en ole, ulkoisesti tarkasteltuna, tehnyt yhtään mitään. Opin kyllä hieman kemiaa ja mekaniikkaa, mutta käytännössä en tehnyt muuta kun istuskelin sohvalla ja koneen edessä sekä piirtelin siniseen ruutuvihkoon erilaisia kaavioita. Onneksi sain kuitenkin tämän blogimerkinnän kirjoitettua.
Eipähän mennyt päivä täysin hukkaan.
Tyypillisesti herään aamulla ja olen edellisenä iltana päättänyt että tänään viimein aloittaisin siivoamisen. Aloitan projektin istahtamalla sohvalle miettimään mistä aloittaisin. Hetken pohdittuani tulen siihen tulokseen että asuntomme siistiksi saaminen käytettävissä olevia säilytysratkaisuja hyväksikäyttämällä on mahdotonta. Tavarat ovat pitkin lattioita ja pöytiä siksi, ettei niille ole olemassa järkeviä paikkoja. Pohdin olisiko järkevämpää hankkia lisää säilytystilaa kaappien muodossa vai mieluummin hankkiutua eroon osasta tavaroita jolloin säilytystilan tarve vähenisi.
Samalla harmittelen aikaisemmin hankkimiamme huonekaluja sekä sitä miten esimerkiksi jo omistamamme kaapit eivät ole tarpeeksi korkeita. Olisi pitänyt samantien ostaa kaapit jotka ulottuvat kattoon asti. Kaappien yläpuolella oleva tila kun ei luo asuntoomme minkäänlaista lisäarvoa. Sen voisi huoletta täyttää korkeammalla kaapilla huoneen estetiikkaa vaarantamatta. Tämä saattaisi jopa tehdä seinistä graafisesti ehjempiä kokonaisuuksia. Yleisestikin seinät ovat visuaalisena elementtinä yliarvostettuja. Ymmärrän että niiden tarkoitus on reunustaa huonekaluja ja muita sisustuselementtejä, mutta mieluummin kuitenkin peittäisin ne säilytystilalla tai kirjahyllyillä.
Toisaalta tavaroiden säästäminen ja isompien huonekalujen hankkiminen johtaisivat ennen pitkää isomman asunnon ostamiseen. Joutuisin sen takia tekemään enemmän töitä, enkä niin välitä pitkistä työpäivistä.
On siis turhaa hankkia uusia huonekaluja. On mieluummin pohdittava mistä hankkiutuisin eroon ja miten nykyiset huonekalut kannattaisi asetella jotta kokonaisuus olisi harmonisempi. Tässä vaiheessa takerrun yleensä johonkin erikoiseen ideaan joka vie kaiken huomioni.
Tällä kertaa se on ovet.
Katson pahalla silmällä ovia ja mietin, miksei evoluutio ole vaikuttanut niihin lainkaan. Alan miettiä oven perimmäisestä tarkoitusta ja päättelen että kodin sisäiset ovet on keksitty tarjoamaan näkö- ja äänieristystä huoneiden välillä.
Tässä valossa on ymmärrettävää että ovet on tehty puusta. Onhan puu hyvä äänen ja näkyvyyden eristäjä. Toisaalta se on myös hyvin raskas materiaali. Sen takia ovi soveltuu ainoastaan horisontaaliseen liikkeeseen, minkä näen niiden suurimmaksi heikkoudeksi. Ovet kun vievät auki ollessaan koko niiden kulkurataan vaadittavan tilan. Se on enemmän kun monet kaapit. Kaikkein turhauttavinta on, ettei tälle kulkuradalle voi sijoittaa mitään. Tämä on nykyiset neliöhinnat huomioon ottaen melkoista haaskausta, sillä 90 senttiä leveän oven viemä puoliympyrän muotoinen pinta-ala on n. 1.3 neliömetriä. Tämä tekee Helsingin 6000 euron neliöhinnoilla noin 7800 euroa hukattuna pinta-alana. Melkoinen hinta useimmiten ainoastaan tiellä olevasta puumötikästä.
Olisi paljon kätevämpää jos ovet avautuisivat ylöspäin.
Ovien yläpuolella kun on useimmiten vapaita, tyhjänpanttina odottelevia, neliöitä. Miksei rullaverhoissa käytettyä ideaa ole sovellettu oviin? Ovet ja verhothan ovat läheisiä sukulaisia. Verhot tosin ovat erikoistuneet näköesteenä toimimiseen, mutta silti ideaa voisi mielestäni varsin hyvin soveltaa myös oviin.
Puu ei materiaalina sovellu edes rullaverhoihin. Se kun ei juuri taivu. Yksi vaihtoehto olisi soveltaa, tosin käänteisesti, laskusillan ideaa eli nostaa ovi poikkisuorasti kattoa kohden. Uljaudestaan huolimatta en koe ideaa kovin käytännölliseksi. Oven kattoon kampeaminen kun vaatisi melkoista kamppailua painovoiman kanssa, enkä koskaan tuntisi oloani turvalliseksi kulkiessani moisen rakennelman alitse. Voin helposti kuvitella iltapäivälehtien herkuttelevat otsikot miehestä joka kuoli (tai vähintään halvaantui) jäätyään katosta pudonneen oven alle.
Puu ei siis enää täytä oven materiaalille asettamaani vaatimustasoa. Sille on käynyt kuten monille ihmisille joiden kompetenssi ei ole enää vastannut modernin työelämän vaatimustasoa. Ilmoitan reiluna miehenä kotonamme parveileville puuoville että heidän kannattaa ruveta miettimään muita hommia, sillä olen aloittanut kehitystyön heidän työpanoksensa korvaavan edistyneemmän teknologian parissa.
Etsimäni materiaalin tulisi siis olla taipuisaa, jotta sen voisi keriä rullalle. Tämän lisäksi sen pitäisi olla mahdollisimman kitkatonta, jottei ovien rullaaminen aiheuttaisi liikaa melua. Sen pitäisi olla myös edullista sekä mahdollisimman kevyttä. Tarkoitukseeni soveltuvan materiaalin pitäisi siis täyttää vähintään seuraavat kohdat:
- Ääntä eristävä
- näkyvyyttä rajoittava
- Kestävä
- Taipuisa
- Kevyt
- Edullinen
Päätän lähestyä ideani kanssa insinöörejä tai keksintösäätiötä. En nimittäin tunne juurikaan eri materiaaleja enkä niiden käyttäytymistä. En myöskään osaa kylmiltäni luoda mekaniikkaa johon oven rullautuminen perustuisi. Tarvitsen apuvoimia, koska visioni paremmasta ovesta perustuu puhtaasti käyttäjän kokemuksen. Siis siihen kuinka kävelisin oven luokse ja painaisin valonkatkaisijamaista nappia oven pielessä jolloin ovi rullautuisi, mahdollisimman nopeasti ja äänettömästi, ylös tai alas käyttäjän toiveiden mukaisesti.
Ovi voisi toimia amerikkalaisten autotallin ovien tapaan myös kaukosäätimellä tai numerokoodilla. Yksi varteenotettava vaihtoehto olisi myös ostoskeskuksista tuttu lähestyttäessä avautuva ovi. Lähestymiskameraa hyväksikäyttävistä ovista tulikin mieleen että ovihan saattaisi avautua yhtä hyvin myös sivuille. Se voisi myös olla, useimpien automaattiovien tapaan, jakautunut kahteen osaan jotka kohtaisivat keskellä.
Uudemmissa VR:n junissa taitaa olla samanlaisella systeemillä aukeavat ovet. Ainakin kaukojunissa. Niitä suunnitellessa on varmaan mietitty myös äänen eristystä. Pitääkin ottaa selvää paljonko sellaiset ovet maksavat. Toivottavaa olisi, ettei moisten asennuttaminen olisi tolkuttoman kallista. Tätä puoltaisi se että VR on valtion omistama ja näin ollen lähtökohtaisesti säästäväisyyteen pyrkivä yritys. Voisikin olla hyvä bisnes ruveta myymään moisia ovia yhteiskuntamme varakkaimmille edustajille.
Muutaman tunnin asiaa pohdittuani huomaan että siivoaminen on jälleen jäänyt. Ainoat tälle päivälle suunnittelemani tehtävät: siivoaminen ja lukon ostaminen ovat, vaimoni useista muistutuksista huolimatta, jääneet tekemättä. Uuden lukon ostaminen tuntuisi minusta kuitenkin väärältä, koska en enää arvosta puuovia. En haluaisi tukea noin vanhentunutta konseptia. Oveen lukkoa varten kaiverrettu reikä näyttää sitä paitsi erittäin vulgaarilta.
Tällainen on siis tyypillinen päivä Jarkkona. Tämä selittänee miksi näytän useimmiten niin vaikealta kun joku kysyy mitä olen puuhaillut viime aikoina. Tänäänkään en ole, ulkoisesti tarkasteltuna, tehnyt yhtään mitään. Opin kyllä hieman kemiaa ja mekaniikkaa, mutta käytännössä en tehnyt muuta kun istuskelin sohvalla ja koneen edessä sekä piirtelin siniseen ruutuvihkoon erilaisia kaavioita. Onneksi sain kuitenkin tämän blogimerkinnän kirjoitettua.
Eipähän mennyt päivä täysin hukkaan.
7.8.2010
Miksi kirjoitan?
Päätös kirjoittamiseen ryhtymisestä syntyi heinäkuussa 2010. Olin tuolloin telttailemassa Jyväskylän yliopiston alueella. Illalla, teltassa, silloista elämäntilannettani pohtiessa tulin siihen johtopäätökseen että oli viimein aika ryhtyä tuumasta toimeen.
Päätökseeni saattoi vaikuttaa myös ympäristö, johon olin itseni saattanut. Olinhan Jyväskylässä nimenomaan siellä meneillään olleen Finncon-nimisen kirjallisuustapahtuman vuoksi. Ratkaisuuni johtanut, ulkoisesti varsin merkityksetön, episodi tapahtui perjantai-iltana sen jälkeen kun olin nauttinut Kirjailijatalolla meille kirjoittamisesta kiinnostuneille suunnatusta ohjelmasta. Erityisesti minuun oli tehnyt vaikutuksen paikalla olleet ulkomaiset kirjailijat Ellen Kushner ja Pat Cadigan.
Pidin erityisesti Kushnerin lapsenomaisesta tavasta olla olemassa. Sitä ihaillessani tajusin hänen säilyneen niin lapsekkaana todennäköisesti siksi, ettei hän ollut koskaan joutunut lopettamaan leikkimistä. Sitähän kirjoittaminenkin on. Lapsena luomme leikkiessämme jatkuvasti omia maailmoja, hahmoja ja tapahtumia. Miksi lopettaa sitä aikuisena? Varsinkin kun maailmaa ja sen tapahtumia tuntuu ymmärtävän aina vain paremmin mitä vanhemmaksi tulee. Ymmärryksen kasvaessa myös mielikuvitus tuntuu saavan uusia syvyyksiä, jollaisista ei voinut kuvitellakaan vielä lapsena.
Siksi päätin ruveta kirjoittamaan. Nauttiakseni jälleen leikin riemusta ja antaakseni mielikuvitukselleni siivet. Löytääkseni tarkoituksen kaikelle keräämälleni ymmärrykselle.
Tämä blogi on ensimmäinen askel kirjoittajan matkallani. Loin sen päästäkseni jälleen kirjoittamiseen makuun sekä oppiakseni kirjoittamisessa tarpeellisia rutiineja. Olen varma että kirjoittamaan oppii parhaiten kirjoittamalla.
Haluan siis toivottaa sinut tervetulleeksi hiekkalaatikolleni.
Tervetuloa!
Päätökseeni saattoi vaikuttaa myös ympäristö, johon olin itseni saattanut. Olinhan Jyväskylässä nimenomaan siellä meneillään olleen Finncon-nimisen kirjallisuustapahtuman vuoksi. Ratkaisuuni johtanut, ulkoisesti varsin merkityksetön, episodi tapahtui perjantai-iltana sen jälkeen kun olin nauttinut Kirjailijatalolla meille kirjoittamisesta kiinnostuneille suunnatusta ohjelmasta. Erityisesti minuun oli tehnyt vaikutuksen paikalla olleet ulkomaiset kirjailijat Ellen Kushner ja Pat Cadigan.
Pidin erityisesti Kushnerin lapsenomaisesta tavasta olla olemassa. Sitä ihaillessani tajusin hänen säilyneen niin lapsekkaana todennäköisesti siksi, ettei hän ollut koskaan joutunut lopettamaan leikkimistä. Sitähän kirjoittaminenkin on. Lapsena luomme leikkiessämme jatkuvasti omia maailmoja, hahmoja ja tapahtumia. Miksi lopettaa sitä aikuisena? Varsinkin kun maailmaa ja sen tapahtumia tuntuu ymmärtävän aina vain paremmin mitä vanhemmaksi tulee. Ymmärryksen kasvaessa myös mielikuvitus tuntuu saavan uusia syvyyksiä, jollaisista ei voinut kuvitellakaan vielä lapsena.
Siksi päätin ruveta kirjoittamaan. Nauttiakseni jälleen leikin riemusta ja antaakseni mielikuvitukselleni siivet. Löytääkseni tarkoituksen kaikelle keräämälleni ymmärrykselle.
Tämä blogi on ensimmäinen askel kirjoittajan matkallani. Loin sen päästäkseni jälleen kirjoittamiseen makuun sekä oppiakseni kirjoittamisessa tarpeellisia rutiineja. Olen varma että kirjoittamaan oppii parhaiten kirjoittamalla.
Haluan siis toivottaa sinut tervetulleeksi hiekkalaatikolleni.
Tervetuloa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)